Osa 7. Little Monster

Näin alkuun vastaan kommenttiin.

Rouva Magia, kiitos kommentistasi. En ole koskaan ajatellut Leonia mitenkään erityisen kovana jätkänä, mutta kun lähemmin ajattelee, niin juuri sellainen hän ainakin pintapuolisesti on. Jacques taas on minusta hieman surullinen hahmo, joskin se saattaa johtua siitä, että tiedän hänen tarinansa etukäteen. Neela on tarkoituksella hieman ärsyttävä.

Kiitos vielä kerran kommentistasi!

Osan lukumusiikki.

Kun tönäisen Jacquesin sylistäni, hän käpertyy toiseen päähän sohvaa, aivan kuin kysymykseni olisi fyysisesti häntä satuttanut. Itse menen hieman kauemmas, en halua olla hänen lähellään ennen kuin saisin vastauksia. Tiedän, että jos jäisin siihen hänen viereensä, hän keksisi tavan tai toisen jättää kertomatta.

”Mä en ole varma, haluatko sä tietää”, Jacques sanoo hiljaisuuden kestettyä jo jonkin aikaa. Minä tuhahdan. Vaikka mies käy minua sääliksi, en silti aio antaa periksi. Hän joko häipyy tai kertoo, se on täysin sama minulle, mitä hän tekee.

Kaivan farkkujeni taskusta tupakkaa ja sytyttimen ja sytytän savukkeen. Jään odottamaan, että Jacques tekisi päätöksensä.

”Mä kerron sulle”, Jacques mutisee lopulta.

Sen kuullessani minä menen istumaan hänen viereensä ja tumppaan tupakkani tuhkakuppiin.

”No, kerrotko sä vai pitääkö mun potkia sut pihalle?” kysyn kun hän ei saa tarinaansa aloitetuksi. Hän suoristautuu istumaan kunnollisesti ja jää tuijottamaan tyhjyyttä. 

Minä yritän olla kärsivällinen, mutta kun hänen tuijotuksensa vain jatkuu, olen menettää hermoni. Aivan kuin hänen pitäisi yrittää muistella omaa tarinaansa. Tai ehkä hän vain keksii sitä päässään parhaillaan. Mistä minä voisin koskaan tietää, valehtelisiko hän?

”No, ala kertoa”, ärähdän ja nousen seisaalleni. En osaa oikein olla paikallanikaan, niin paljon minua tämä tilanne ärsyttää. 

”No, jos sä olet varma siitä, että haluut kuulla”, Jacques sanoo ja aloittaa tarinansa. 

”Mä olin vain vähän nuorempi, ehkä vähän päälle 23, kun se tapahtu. Voi olla, että mä olin outo jo ennen sitä, en jotenkin vaan voi muistaa. Tai sitten en vaan tajunnu sitä. Okei, olin mä outo. Liian outo sopeutuakseni mihinkään. Mutta mä olin hyvä jossakin ja se joku oli musiikki.”

”Mä asuin sillon Bridgeportissa, mulla oli keikkaa melkein joka ilta ties missä pubeissa ja baareissa.”

”Sinä iltana mä näin sut ensimmäistä kertaa.”

”Sä tuskin muistat, olit umpikännissä, istuit aluks siinä baaritiskillä juomassa jotain drinkkiä.”

”Mä en kiinnittänyt suhun mitään huomiota, miks mä olisinkaan? Sä olit vain yksi hyvän näkönen jätkä muiden joukossa. Mutta kuitenkin, mä soitin siellä baarissa, olin onnellinen siitä, mitä mulla oli. ”

”Sit sä tulit siihen mun eteen, kattomaan kun mä soitin. Sä nyökkäilit hyväksyvästi ja sanoit jotain sellasta, et mun pitäis jatkaa soittamista, tapahtu mitä hyvänsä. Ja mä päätin sillon, että musta tulee vielä iso nimi musiikkialalla.”

”Sä lähdit, mä jäin soittamaan keikan loppuun. Paikalla ei enää ollu paljoa porukkaa, vaan muutama perusjuoppo, jotka kulki mun keikkojen mukana baarista toiseen.”

”Kun mä sit keikan jälkeen menin autolle, oli jo myöhä, kello oli ehkä puol kolme. Mä olin tosta vaan soittanu pari tuntia putkeen, eikä vieläkään väsyttänyt.”

”Kun mä hengitin syvään sisääni yöilmaa, jossa maistui autojen pakokaasu, mä tiesin, että tätä mun kuuluisi tehdä koko loppuelämäni. Se oli se tie, jolle mä halusin.”

”Sit se tuli paikalle, se tyyppi, joka oli aina paikalla kun mä soitin baareissa. Se oli mulle ihan tuttu, mä pidin sitä ihan mukavana kaverina, jota maailma vaan oli potkinu päähän. Se oli vähän päälle 40, hyvän näkönen mies. Kyllä mä tiesin, että sen flirttailu oli vähän muutakin ku hauskanpitoa, mutta en liiemmin välittäny.”

”Kun se tuli juttelee mulle, se selitti jotain siitä, miten hyvä keikka oli ollut ja et haluisinko mä lähteä sen mukaan vielä yhdelle oluelle yhteen lähibaariin, joka olis vielä auki.”

”Mä vaan katoin sitä, kuin en olis uskonu sen olevan tosissaan. Sanoin sille, että mua ei kiinnosta.”

”Taisin mä olla vähän humaltunut omasta paremmuudestani ja sanoin jotain pahaakin, en mä enää muista tarkalleen mun sanoja.”

”Mähän olin käytännössä kuolematon, nuori, lahjakas ja matkalla kohti upeaa tulevaisuutta.”

”Sen mä muistan, että mä sanoin sille, etten mä ole niin halpa, että yhdellä tuopillisella lähtisin sen mukaan. Se kai loukkas sitä kaikkein eniten.”

”Se ei kestäny sitä, että mä olin matkalla tähtiin, kun se ite oli loukussa omassa humalassaan, liian mitätön olemaan mitään muuta kun pelkkä juoppo. Se kävi käsiks muhun, kaato siihen betonille ja iski pari kertaa nyrkillä naamaan.”

”Kunpa se oliski jääny vaan siihen. Se pyys multa anteeks ja sopersi jotain, että se oli hirveen pahoillaan kaikesta. Sen mä olisin vielä kestänyt.”

”Mitä mä olisin sille voinu? Mä olin hintelä tapaus, oon aina ollu, hävisin aina koulussaki tappelut. Se paino mut sitä betonia vasten ja teki mitä halus tehdä. Se hoki koko ajan, miten se rakastaa mua, miten mä olen täydellinen. Ja kun mä en vastannu, se hakkas mun päätä maahan.”

”Menin tajuttomaks onneks melkein heti, joten en tuntenu kauheesti kipua. Oon aina ollu huono kestää kipuu. Sitten jossain vaiheessa se varmaan tajus, että olin tajuton ja se lähti.”

”Mut löydettiin puol tuntia myöhemmin kun sen baarin työntekijät alko lähtemään kotiin. Siinä vaiheessa oli jo sen verran myöhästä, että kun mä heräsin, mun kädet ei totellu mua enää niin täydellisesti kun ennen. En enää pystyny soittaa kitaraa. En mä vieläkään pysty täydellisesti soittaa, enkä varmaan koskaan pystykään siihen.”

Minä jään katsomaan Jacquesia järkyttyneenä. Vaikka hänen tarinansa ei ollutkaan tarkoin kuvailtu, saatan silti ymmärtää sen pelon ja sen menetyksen, jonka hän oli kokenut. 

Kyyneleet valuvat pitkin poskiani ja toivoisin olevani tarpeeksi vahva, jotta voisin jättää ne hänen nähtävikseen. Mutta en ole, joten pyyhin ne pois ennen kuin hän kääntää katsettaan minuun. 

”Tässä mä nyt olen, kaks ja puol vuotta aivovamman ja raiskauksen jälkeen”, Jacques sanoo vaimeasti, vailla tunnetta äänessään.