Osa 2. Wires

Osan lukumusiikki.

Me istutaan siinä katon reunalla, katsellen auringon nousua pilvettömälle taivaalle. Yön aikana pilvet olivat väistyneet ja jättäneet jäljelle vain puhtaan sinistä taivasta. On kuitenkin vielä kosteaa, mutta se ei haittaa. Me molemmat olimme läpimärkiä jo valmiiksi.

Hän ei sano minulle mitään, istuu vain siinä ja pyörittelee käsiään kuin ei olisi tiennyt, mitä niillä tehdä. Me olimme seisseet käsikkäin niin kauan, että tuntui vain oudolta päästää irti.

”Kuule, mä olen pahoillani siitä, että mä tavallaan estin sua”, vieras sanoo ja vilkaisee alaspäin. Jotenkin kummallisesti pitkä matka maahan ei enää haittaa, kun on jo kerran ollut hyppäämässä. Enää ei osaa pelätä. 

”Mun nimi on Jacques LaRouette”, hän sanoo lopulta, kaiken tämän ajan jälkeen. Nyt nimellä ei enää ole merkitystä. Olimme sinä yönä tulleet ystäviksi, ihan vain olemalla hiljaa ja pitämällä toisesta kiinni.

”Leon Monroe”, vastaan ja naurahdan vaimeasti.

”Kuule Leon, lähdetäänkö kahville? Tiedän yhden kahvilan, joka on auki jo tähän aikaan”, Jacques ehdottaa.

”Toki. Mulla tosin ei ole juuri rahaa”, mainitsen ja häpeän hetken ajan sitä, että olin teinipojan tapaan tuhlannut vähät rahani viinaan ja tupakkaan.

Jacques vilkaisee minuun, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja katsoo minua kuin olisi nähnyt minut nyt ensimmäistä kertaa. ”Mä tarjoan.”

Kävelemme pitkin siltaa välittämättä siitä, että millä hetkellä hyvänsä saattaisi ajaa auto sillalle. Olo tuntui siltä, aivan kuin olisi maailman valtias. Minua ei voi horjuttaa enää mikään. Minä olen elossa. 

Kahvilan luona Jacques kävelee ensimmäisenä sisään ja pitää ovea auki minulle. Kiitän mutisten ja katsahdan Jacquesin kasvoja. Niiltä ei hävinnyt hetkeksikään tuo pieni hymy, aivan kuin hän olisi tiennyt jotakin mitä minä en. 

”Kaksi jääkahvia”, Jacques pyytää kahvilan myyjältä. Myyjä katsoo Jacquesia pitkään, aivan kuin olisi epäillyt, onko tällä rahaa. Ehkä hän oli käynyt aiemminkin ja jättänyt joskus maksamatta.

Mies läiskäisee rahat tiskille ja jäi odottamaan tilaustaan. Kassalla oleva nainen toimii mahdollisimman hitaasti etsiessään tiskin alta meille jääkahvia. Mietin, että miksi Jacques haluaa juuri jääkahvia. Minä itse olisin voinut käyttää jotakin lämmintä. Kosteat vaatteeni ovat liimautuneet kiinni ihooni ja tekevät oloni epämukavaksi.

”Voisitko sä millään pitää vähän kiirettä?” Jacques kysyy ja saa osakseen närkästyneen katseen.

Me istumme pöytään ja Jacques ojentaa minulle minun kahvini. Purkki on mieleeni ehkä turhan värikäs, mutta itse kahvi oli ihan siedettävää. 

”Leon, hei, voisinko mä tulla sun luo ens yöksi?” Jacques kysyy ja hetken ajan epäröin. Mistä hän edes tietää, että minulla on asunto? ”Ei ole mikään pakko, mutta ajattelin vaan kysyä.”

”Eikö sulla ole omaa asuntoa?” kysyn. En tiedä, miksi on niin vaikeaa päästää ketään kotiini. Ehkä olen vain ollut siellä yksin liian kauan. Huomaamattani puristan jääkahvipurkkia liian kovaa ja se menee ryttyyn.

”Ei tällä hetkellä”, Jacques vastaa.

”Mitä sä sitten teet elääkses?” kysyn ja yritän vielä vältellä tuon melkein vieraan ystäväni kutsumista luokseni.

”Jaa, no tällä hetkellä mulla ei ole päivätyötä, mutta joskus iltasin mä esiinnyn baareissa. Mä soitan kitaraa, niin kuin sä”, Jacques vastaa ja välttelee katsomistani.

”Tuu vaan mun luo”, huokaisen lopulta ja samassa muistan, että minulla on tänään työvuoro.  Hetken aikaa paniikki värähtää suonissani ja vilkaisen kelloa, joka riippuu kahvilan seinällä. Minulla on vielä aikaa kävellä kaupungin toiselle puolelle, mutta vain jos lähden heti.

”Hei, mä olen pahoillani, mutta mun on pakko mennä töihin. Pääsen joskus kuudelta ja mun kämpille voi tulla melkein heti sen jälkeen”, puhun nopeasti, kun tajuan kiireeni. Kerron vielä osoitteeni ja Jacques nyökkää minulle.

Jätän kahvipurkin pöydälle ja lähden ripein askelin kävelemään ulos kahvilasta. 

Ulkopuolella pysähdyn vielä hetkeksi ja mietin, että mitä olen mennyt tekemään.

____________________________________________________________________________ 

Miten ironista onkaan, että joudun kiirehtimään kahvilasta toiseen. Nyt seison ystäväni omistaman kahvilan tiskin takana ja mietin jälleen kerran, miten paljon haluaisin maalata paikan seinät ja kalusteet uudelleen.

On hiljaista, on ollut koko päivän. Ihmiset ottavat ilon irti siitä, että aurinko paistaa ja viettävät päivän rannalla ottamassa rusketusta. 

Koska paikalla ei ole ketään, otan itselleni kahvia, jota on keitin vielä täynnä. Se on vielä niin lämmintä, että se lämmittää kättäni mukavasti. Minua kylmää hieman yhä, vaikka vaihdoinkin vaatteeni jo aikoja sitten työvaatteisiin.

Olen juuri hörppäämässä ensimmäistä kulausta kahvistani kun oven kello kilahtaa ja hän astuu sisään.

Neela Wright. Minun entinen tyttöystäväni. En ole nähnyt häntä sen jälkeen kun me erosimme. Mietin, että voiko päivä oudommaksi mennä. Neela katselee ympärilleen arvioivasti ja kun hänen katseensa osuu minuun, hän ei yllätyksekseni näytä lainkaan vihaiselta. Uteliaalta vain.

”Ota itelles kahvia”, sanon ja viittaan kahvinkeittimeen päin. Itse kävelen pois tiskin takaa ja menen istumaan yhteen kirkkaanoransseista tuoleista. 

Neela ottaa kahvia ja tulee istumaan samaan pöytään minun kanssani. Hiljaisuus soi päässäni ja mietin kuumeisesti, mitä sanoa. 

”No, miten menee?” kysyn lopulta, kun Neela ei avaa keskustelua.

”Olen huolissani sinusta. Äitisi otti yhteyttä minuun ja kertoi, että olet voinut huonosti viime aikoina”, Neela sanoo ja minä huokaisen syvään. Luulisi äidin tajuavan, ettei hänen enää pitäisi olla yhteydessä Neelaan. 

”Ethän sinä vain ole tekemässä itsellesi jotain? Minä tiedän, että sinulla on taipumusta siihen”, Neela sanoo epäileväisenä. Minä en osaa hetkeen vastata. Jään vain tuijottamaan naista vieressäni ja mietin, miten kaunis hän onkaan, vielä kolmen vuoden jälkeenkin. Hänestä vain on tullut aikuinen. Minä taas kieltäydyn tekemästä niin. 

”Kaikki on ihan hyvin. Minä sanon äidille, ettei enää ota yhteyttä sinuun”, sanon lyhyesti.

Neela pudistaa päätään. ”En minä sitä halua. Minä haluan tietää, että olet kunnossa.”

”Minä olen kunnossa”, vastaan ja nousen ylös. Luojan kiitos, minun työvuoroni on loppumaisillaan ja voin ihan hyvin hiljaisen päivän takia lopettaa varttitunnin etukäteen. 

Vältellen katsomasta Neelaan sanon hyvästit ja lähden takahuoneeseen vaihtamaan vaatteitani.

Kotona huomaan Jacquesin istumassa ulko-oven luona. Hän katsoo minuun hymyillen. Olen ärähtää hänelle, että menisi pois, mutta maltan mieleni. Ei se ole hänen syynsä, että äitini ja entinen tyttöystäväni juonittelevat minua vastaan. 

”Hei. Odotitko pitkään?” sanon ja saan vaivoin pidettyä ärtyneisyyden pois äänestäni. Tavallaan olin jo unohtanut koko Jacquesin, tai ainakaan en halunnut ajatella häntä. 

”Hei. Kuule, ei sun ole pakko mua luokses ottaa”, hän sanoo ja tiesin, että hän näki minun ärtyneisyyteni.

”Mä lupasin jo”, sanon. 

”Toivottavasti sulle sopii, että nukut sohvalla”, sanon ja kaivan avaimet taskustani.

Kävelemme peräkkäin ovesta sisään ja Jacques katselee ympärilleen kiinnostuneena. 

Vielä hississä katselen vaivihkaa Jacquesia ja mieleeni pälkähtää kysymys; miksen ole kuullut hänestä mitään, jos hän kerran esiintyy baareissa? Luulin tuntevani kaikki sen alan porukat.

Jacques ei vilkaisekaan minuun, vaan painaa ohjeistukseni mukaan kolmannen kerroksen nappia. En voi olla kuin ihmeissäni siitä, kuka hän oikein on.