Osa 1. Hello?

Osan lukumusiikki.

Minä tiedän, ettei kukaan oikeastaan kuuntele minun soittoani, joten en itsekään kiinnitä siihen paljoa huomiota, vaan vedän aina välillä tupakasta henkoset. Se saa soittoni kuulostamaan katkonaiselta ja sekavalta, aivan kuin en osaisi soittaa. Ja minä todellakin osaan soittaa. Olisin varmaan joku vitun tähtönen, jos vaan haluaisin. 

Rämpytän loppusoinnut kitarasta ja vedän uudelleen tuota tappavaa savua keuhkoihini. Ne viimeisetkin, jotka on jaksaneet istua uskollisesti lavan äärellä olevissa pöydissä, lähtee baaritiskille tilaamaan kaljaa. Itsekin sitä voisi. Vaikka mitä vitun väliä sillä on, mitä juo, kun kaikki maistuu tuhkalta suussa? En ole syönyt varmaan kolmeen päivään, kun kaikki on niin pahaa.

Katselen sivusilmällä, miten suurin osa porukasta lähtee ulos vanhasta tekstiilitehtaasta. Paikka muutettiin pari vuotta sitten tekorähjäiseksi pubiksi, jossa olen viettänyt iltojani aina silloin tällöin, kitaran kanssa tai ilman. Paikka sopii minulle. Se näyttää vanhalta, vaikkei sitä olekaan. Itse taas olen vanha sisältä. Liian vanha elämään. 

Sivuutan baaritiskin ja sieltä kantautuvan houkuttelevan mallaksen tuoksun ja kiipeän yläkertaan ja sieltä katolle vieville portaille. Ne natisevat allani kuin olisivat pettämäisillään ja hetken ajan kuvittelen, mitä tapahtuisi jos ne pettäisivät. Sattuisikohan se, vai olisinko niin shokissa, etten kykenisi tuntemaan kipua?

Katolla jään katsomaan korkean aidan yli näkyvää sumuista maisemaa. Loistaisi edes kuu, niin voisin sanoa nähneeni jotakin kaunista sinä yönä. Yönä, ennen kuin tappaisin itseni hyppäämällä kämäisen baarin katolta. 

Ajatus itseni tappamisesta seisauttaa minut täysin. Hetkeen en kykene kuin tuijottamaan eteeni ja toivomaan, että jotakin tapahtuisi, edes pieni muutos maisemassa, jokin merkki siitä, että ajatukseni ovat vain sekaisin.

Ärtyneenä tuon merkin olemattomuudesta napautan tupakastani tuhkat pois. Tulen ajatelleeksi, että mitä vitun väliä sillä on, tupakoinko vai enkö. Minä kuolen kuitenkin, mieluummin vähän ennemmin kuin myöhemmin. 

Jos en nyt vammaudu pysyvästi tästä minun naurettavasta itsemurhayrityksestäni, tämä olisi sitten tässä. Minun elämäni, päättymässä vasta 24 vuoden jälkeen. Mitä minä ehdin saavuttaa? En niin mitään. 

Alkaa sataa.

Hetken ajattelen, että minun pitäisi varmaan kliseisesti itkeä ja yrittää keksiä elämälleni tarkoitusta, jotta minun ei pitäisi tehdä tätä. En vaan pysty siihen. En ole viimeisinä hetkinänikään tarpeeksi heikko itkeäkseni. Se on tavallaan niin surullista.

Hieron kasvojani ja olen laskemassa kymmenestä taaksepäin, kun kuulen jonkun kiipeävän portaita katolle.  

Säpsähdän pois ajatuksistani ja kuuntelen katsomatta häneen, kun hän ähkäisten kiipeää vierelleni katon reunan päälle.

”Eh, kauhea sää, eikö?” saan sanottua ja mietin, että itsensä tappamisesta tuli juuri astetta vaivaannuttavampaa. 

Hän ei vastaa mitään, seisoo vain siinä kädet puuskassa ja tuijottaa sateen kohinaan hukkuvaa kaupunkia ja merta. Minä välttelen katsomasta häneen, sillä en tiedä, miten selittäisin sen, että seison tässä

Huulilleni hiipii väkisin hymy, kun tunnen hipaisun kädessäni. Vieras tarttuu tiukasti kiinni käteeni.

”Jos sä hyppäät, niin mäkin hyppään”, hän sanoo äänellä, jossa on ripaus naurua.