Osa 6. Iron

Ja aluksi hieman vastauksia kommentteihin.

Nymeria, ihan hyvä vain, jos edes jollain tapaa onnistuin yllättämään. Tervetuloa vain lukemaan, hyvä että tykkäät. Kuvassa 12 olen käyttänyt pelin animaatiota, joten sekin voi vähän tehdä sitä kömpelönlaiseksi. Edellistä osaa oli hieman jopa vaikeaa kuvata ja olen siihen ihan tyytyväinen, vaikka kaikki kuvat eivät ihan priimaa olekaan. Mutta enpä minä täydellistä tulosta oikeastaan haekaan. Pääasia on, että tarinan tekeminen on hauskaa.

Leon on todellakin hieman kusipää, ja se piirre vain tulee enemmän esille tässä osassa. Jostain syystä lähes kaikki hahmoni ovat enemmän tai vähemmän kusipäitä. No jaa, tekeepähän tarinoista hieman mielenkiintoisempia. Kiitos kommentoinnista!

banssu, kiitos kun kommentoit! Kuten jo Nymerialle vastasinkin, niin hyvä että sinäkin yllätyit edes jollakin tapaa. Leon on minulle aina ollut hieman äkkipikainen hahmo, joskaan se ei ehkä ole tässä tarinassa tullut kovinkaan hyvin esille. Tai no, meinasihan mies hypätä katolta huonon päivän sattuessa, joten kai se jonkinlaista äkkipikaisuutta on. Hän tekee kaiken vähän turhan nopeaan, varsinkin tunteiden osalta. Tuskin saan sitä puolta Leonista tämän paremmin esiin tässä tarinassa. Jacquesilla tosiaan on oma menneisyytensä, mutta siihen palaamme myöhemmin.

Hyvä että tykkäät, toivottavasti jaksat seurata tarinan loppuun asti, vaikka tätä seuraavan osan jälkeen osien tulo saattaa hieman hidastua. Kiitos kirjoitustaitojeni kehumisesta, vaikka tekstit kyllä teen itse alle puoleen tuntiin, enkä niihin hirveästi siis voimavaroja tuhlaa. Olen kirjoittanut oikeastaan aina, joskaan en ole kommenttia teksteistäni saanut, joten on kiva kuulla että pidät. Kirjoittamista tuskin tulen koskaan lopettamaan, vaikka välillä siitä taukoa pidänkin. Mutta kiitos vielä kerran kommentoimisesta.

Tämä osa tuli tehtyä ainakin kirjoituksen osalta puoliunessa, joten jälki on taatusti sen mukaista.

Osan lukumusiikki.

Jäin tuijottamaan hänen peräänsä, kasvojani hieroen. Jacquesin sanat olivat tuntuneet kuin läimäisyltä vasten kasvoja ja saatoin tuntea lievää kihelmöintiä poskessani, vaikka hän ei minuun ollut koskenutkaan. 

Mitä minä nyt tekisin? Minä tiedän kokemuksesta, ettei omia tunteitaan voinut vain kytkeä pois päältä. Ja se tunne, jota tunnen Jacquesia kohtaan, ei voi olla mitään muuta kuin rakkautta. Tiedän kyllä, että teen usein päätöksiä liian nopeasti ja tämä on juuri sellainen kerta. Mutta sanottua ei saanut sanomattomaksi ja mistä minä olisin voinut tietää, että hän reagoisi noin? Mitä minä oikein teen?

Päätän tehdä niin, kuin kukaan järkevä ihminen ei tekisi ja vaihdan päälleni t-paidan ja hupparin ja pakkaan reppuuni vähän tavaraa mukaan. Miksi minun pitäisi kitua sisällä hoivaamassa juuri särjettyä sydäntäni kun voisin tehdä jotain hauskaa?

Kävelen ulos asunnostani ja suoraan hissiin, vilkuilematta ympärilleni. Miksi minä edes etsisin häntä ympäriltäni? Minun tunteitani on loukattu pahasti. 

Painan nappia alimpaan kerrokseen ja mielessäni kehittyy jo suunnitelma, jonka avulla voisin edes hetkeksi unohtaa Jacquesin ja keskittyä vain itseeni. Joskus on pakko olla kusipää ja itsekäs. 

Ja minä nautin siitä, että saan olla itsekäs.

___________________________________________________________________________ 

Kävelen aluksi vain päämäärättömästi pitkin kaupunkia ja etsin jotain tiettyä paikkaa. Sitten satun näkemään kirjaston ja sen tahrattomat, vastarapatut seinät. 

Tiedän kyllä, että se mitä teen on väärin, mutta juuri nyt en jaksa välittää. Ihan niin kuin minä välittäisin enää mistään muustakaan. Minun sisälläni on joku vitun aukko, joka kaipaa kipeästi täytettä. Olkoon sitten ilkivalta sopivaa täytettä.

Kiipeän portaita ylös ja katselen vaivihkaa autiota kirjastoa. Siellä on kyllä valot päällä, mutta tiedän, että tähän aikaan siellä ei ole edes henkilökuntaa.

Jos voisin, varmaan pysähtyisin miettimään sitä, miten lapsellista tämä on. Hemmetti soikoon, olen aikuinen mies, enkä ole vieläkään oppinut pitämään tunteitani kurissa. 

Pyyhin nämä ajatukset kuitenkin pois kun heitän reppuni maahan ja kaivan sieltä pari purkkia spraymaalia. Kyllä, minä olen pahemman luokan vandaali. Teippaan haluamani alueen reunat maalarinteipillä ja alan suihkuttaa valkoista maalia seinään. 

Itsepä vasta laittoivat nämä seinät kuntoon. Minä en näe siinä mitään järkeä, sillä minunlaiseni ihmiset olivat jo tehneet ne seinät täyteen kyseenalaistettua taidetta. Mitä he oikein odottivat? Että ihmiset olisivat jättäneet seinien uudistuksen jälkeen ne rauhaan?

Huulilleni hiipii väkisinkin hymy, kun katselen miten väri leviää kauniin tasaisesti seinään juuri niin kuin haluan. 

Saan käytettyä yksinkertaiseen graffitiin reilusti aikaa, kun teen työni kunnolla, pelkäämättä kiinni jäämistä. Tietenkin on aina se vaara, että poliisipartio ajaa tästä ohi, mutta olen juuri nyt siinä mielentilassa, etten välitä. 

Kun viimein väritän viimeisiä kohtia, tunnen kumman rauhan sisälläni.

Havahdun sateen kohinaan samaan aikaan kun kuulen askeleiden lähestyvän itseäni varovasti. Miten en huomannut sadetta, saati sitten tätä tulijaa?

”Hei Leon. Olet näemmä taas vaihteeksi pahanteossa”, Neela sanoo naurua äänessään. Ikään kuin tässä olisi mitään nauramista.

En vastaa hänelle mitään, mutta hän ei tajua lähteä. Minä en halua keskustella juuri nyt kenenkään kanssa, varsinkaan hänen. Jatkan maalaamista keskittyneesti ja jätän Neelan täysin huomioitta. 

Hän ei lähde, vaikka joutuu odottamaan varttitunnin, seisten siinä sateenvarjonsa kanssa. 

Sitten lopulta lasken spraypurkin kädestäni ja käännyn katsomaan häntä.

”Kävelin tästä ohi ja näin sinut…” hän alkaa heti puhumaan kun saa katsekontaktin minuun.

”Sepä kiva, seuraatko sä mua?” kysyn töykeästi. Neela vain nauraa, eikä vastaa.

”Sinä et sitten ikinä muutu. Muistatko kun me silloin joskus tehtiin yhdessä graffiteja? Tai no, sinä teit ja minä pidin vahtia”, Neela rupattelee iloisesti. 

”Mutta oli minulla ihan asiaakin. Sinun äitisi soitti taas, et ole kuulemma vastannut hänen puheluihinsa.”

”Ja minäkin olen huolissani sinusta. Itse asiassa tulin kysymään sinulta… tuota…” Neela epäröi. Se on erikoista häneltä, hän on yleensä se, joka juoksee naama edellä vaikka puuhun, jos niin haluaa. Hän ei epäröi, ei yleensä. 

”Kakaise ulos. Ei mulla ole vittu koko yötä aikaa kuunnella sua”, ärähdän

”Rauhoitu, Leon. Minä vain mietin, että haluaisitko sinä ehkä yrittää uudelleen. Siis meitä, tarkoitan”, Neela sanoo hieman säikähtäneenä.

”Ei ole tietenkään mikään pakko, minä vain ajattelin, että kun sinä olet nyt yksin ja…” hän sopertaa. Hän näkee nyrkkiin puristuneet käteni ja astuu askeleen kauemmas. Se on hassua, että juuri nyt haluaisin lyödä jotakuta. En koskaan ole ollut kauhean väkivaltainen ihminen. Paitsi 17-vuotiaana, kun olin koko ajan hakemassa tappelua. Siltä ajalta minun murtunut nenänikin on. 

”Mulla on jo joku”, sanon kylmästi. Joku, joka tuskin tulee takaisin, joku, jonka sukunimen hädin tuskin muistan. Mutta se joku on se, jota minä tällä hetkellä rakastan.

Sen kuullessaan Neela kääntyy ja lähtee. Minä jään katsomaan hänen peräänsä ja päähäni pälkähtää ajatus, että tällä kertaa hän on se, joka kävelee pois, tällä kertaa luultavasti lopullisesti.

Minä nappaan reppuni nurkan takaa ja tungen spraypullot siihen. Lähden kävelemään vihaisesti sateeseen ja yritän päästä siitä ajatuksesta, että kaikki hylkäävät minut. Itsepä olen tieni valinnut.

Mitä jos Jacques ei koskaan palaisikaan? Kykenisinkö minä olemaan etsimättä häntä?

Kykenisinkö minä elämään ilman vastausta siihen, että miksi hän näytti niin pelästyneeltä, kun sanoin rakastavani häntä?

___________________________________________________________________________

Nojaan viileään ikkunaan ja huokaisen syvään. Tavoitteeni oli, että olisin saanut kaikki päässäni olevat ajatukset hiljenemään. Olen epäonnistunut siinä surkeasti.

Kaikki on niin hemmetin sekavaa. Miksi kukaan käyttäytyisi niin pelkän puolihuolimattoman rakkaudentunnustuksen takia? 

Mitä minä tekisin, jos Jacques palaisi?

Miksi kaiken pitää olla niin vitun monimutkaista? Haluaisin vain olla rauhassa. Rauhassa kaikelta, koko muulta maailmalta.

Istun sohvalle, kun jalkani väsyvät seisoskeluun. Tiedän, ettei minun pitäisi menettää yöuniani jonkun satunnaisen miehen takia, mutta en voi tälle mitään. En kykene nukkumaan, ennen kuin tiedän kaiken hänestä, miksi hän käyttäytyy niin. 

Lopulta väsymys ottaa minusta vallan ja retkahdan sohvalle. 

En tiedä, mitä unia näen, mutta ne ovat hemmetin sekavia. Niissä jahtaan jotakin, yleensä se on toisin päin. En kuitenkaan saa koskaan kiinni sitä, jota jahtaan ja se lipuu otteestani aina kun hipaisenkin sitä.

Havahdun unestani puolittain kun ovi käy, mutta olen liian väsynyt herätäkseni. Puoliunisessa mielessäni käy, miten hemaisevalta minun pitää parhaillaan näyttää. Olo on kuin unihalvauksen saaneella. Tiedostan kyllä kaiken, mitä ympärilläni tapahtuu, mutta kaikki on synkkää ja tunnen hänen läsnäolonsa vierelläni. 

Ja siinä hän istuu, minun vieressäni sohvalla. Hän ei sano mitään, enkä minä kykene vielä heräämään, joten me vain olemme siinä hiljaa, kun minä vajoan takaisin syvään uneen.

Lopulta minä herään, tällä kertaa oikeasti ja tajuan, että Jacques on oikeasti siinä. Hetken ajan tilanne on erittäin vaivaannuttava, kun hän ei sano mitään, enkä minäkään keksi sanaakaan sanottavaa.

”Miksi sä tulit takaisin?” kysyn lopulta.

”No, ajattelin tuossa kävellessäni, että mulla ei ole muutakaan paikkaa minne mennä. Ja mä tykkään olla täällä. Mä pidän susta”, Jacques sanoo. 

”Joten, jos sä lupaat, ettet enää ikinä sano rakastavas mua, niin mä voin jäädä”, hän sanoo ja hymyilee kuin olisi voittanut juuri lotossa. Ja minussa herää kummallinen riemu. Hän on jäämässä tänne, minun luokseni? Samaan aikaan kuitenkin tunnen käsittämätöntä vihaa. Kuka hän on, kun luulee voivansa tulla tänne ja sanoa, että hän jää minun luokseni?

”Miten sä edes pääsit sisälle?” kysyn, kun en muuta sanottavaa keksi. En tiedä, pitäisikö minun potkia hänet pihalle vai halata häntä.

”Mä varastin sun vara-avaimen”, hän vastaa kuin se olisi maailman luonnollisin asia.

”Voi vittu saatana jumalauta”, mutisen ja painan pääni käsiini. Miksi kaiken pitää olla näin saatanan sekavaa? Haluaisin vain itkeä, mutta en kykene siihen. ”Mun pitäis varmaan heittää sut ulos tai jotain.”

Hän ei sano mitään, kapuaa vain minun syliini. Hän painautuu aivan minua vasten ja hengittää kasvoilleni. Minä tiedän kyllä, mihin hän tällä pyrkii, mutta hetkeen minä en välitä. 

Tartun Jacquesiin kiinni varovasti, aivan kuin hän voisi kadota luotani hetkellä millä hyvänsä. Näen helpottuneen hymyn hänen kasvoillaan, enkä oikeasti tiedä, mitä helvettiä olen tekemässä. Mutta sen minä tiedän, että kaikesta huolimatta minä rakastan häntä.

Sitten teen päätökseni. ”Sä et saa jäädä tänne ellet sä kerro mulle, että kuka vittu sä olet ja miks vitussa sä olet tollanen.”