Osa 3. Addicted

Osan lukumusiikki.

Istun nojatuoliin kaljapullo kädessäni ja jään hetkeksi aikaa katsomaan Jacquesia. Miehessä on jotain kummallisen tuttua, mutta samaan aikaan en voisi kuvitella itselleni tuntemattomampaa henkilöä. Me emme puhu mitään, sillä minä en ainakaan keksi mitään sanottavaa. Jotenkin hiljaisuus ei kuitenkaan tunnu vaivaannuttavalta, vaikka juuri sitä sen pitäisi olla.

Jacques katsoo mietteliäänä ulos ikkunasta, pidellen omaa kaljapulloaan, jota hän ei ole vielä edes avannut. Ei sillä, että olisin vielä omaanikaan jaksanut avata.

”Saanko mä pelata sun konsolilla?” Jacques kysyy lopulta.

____________________________________________________________________________ 

Parin pullon ja kolmen pelin jälkeen minä istun Jacquesin vieressä ja katson, miten hän hakkaa oudon kömpelöllä pelityylillään kaikki pelini järjestään läpi ja rikkoo ennätykseni. Tavallaan minua ärsyttää. Mietin, että vastaisiko Jacques rehellisesti, jos kysyisin häneltä suoraan, kuka hitto hän oikein on. Hänessä on kuitenkin jotain, joka saa minut varuilleni, jotakin, johon en luota täysin. Kuka täysijärkinen sitä paitsi uhkaisi hypätä katolta jonkun itsetuhoisen paskan kanssa? Ehkä minun pitäisi vain kysyä. En kuitenkaan ehdi kysyä, ennen kuin haukotus katkaisee ajatukseni. En ole nukkunut pariin vuorokauteen.

Raahaudun mitään selittämättä sänkyyn ja painan silmät kiinni. Tiedän kyllä, että minua aamulla ärsyttää se, että minulla on kengissä kulkeutunutta hiekkaa sängyllä, mutta en jaksa enää välittää. Uni tulee luokseni kuin elävä olento ja tukehduttaa minut levottomaan horteeseen. 

Yöllä havahdun siihen kun telkkari laitetaan kiinni ja Jacques nousee seisaalleen, tulee sängyn viereen katsomaan nukkumistani. Raotan silmiäni vain hieman ja olen ärähtää miehelle, että lakkaisi olemasta tuollainen stalkkeri, ei ole normaalia tuijottaa nukkuvia ihmisiä.

Sitten tunnen, miten hän tarttuu toiseen kenkääni ja vetää sen pois jalastani ja jätän ärisemiset sikseen. Olen jopa yllättynyt Jacquesin huomaavaisuudesta. En kuitenkaan saa kiitettyä häntä, sillä silmäni painuvat jälleen kiinni.

____________________________________________________________________________ 

Aamulla herätessäni on yhä hämärää. Murahdan vaimeasti kun avaan silmäni. Haluaisin vielä nukkua, mutta tiedän unen hylänneen minut jo tältä aamulta. Sille ei voi mitään, anelut kun eivät auta siihen. 

Nousen istualleni ja katson väsynein silmin omaa kämppääni, kohdistamatta katsettani mihinkään. Laitan merkille puuttuvat kenkäni, jotka Jacques varmaankin vei eteiseen. 

Seuraavaksi käännän katseeni ulos, jossa aurinko alkaa pikkuhiljaa näyttää merkkejä heräämisestä. On jotenkin outoa herätä ennen auringonnousua. En ole tehnyt sitä ikinä, ainakaan muistini mukaan. Asettelen tyynyni kunnolla ja käännyn sitten katsomaan sohvaa, jossa Jacques nukkuu.

Hän tuhisee vaimeasti unissaan. Hän ei kuorsaa, mikä on hyvä, sillä olen yleensä niin herkkäuninen, että herään pienimpiinkin ääniin. Sitten tajuan syyllistyväni siihen, mistä aioin ärähtää Jacquesille yöllä ja käännän katseeni nopeasti pois.

Napsautan valot päälle ja kävelen pehmein askelin kohti kylpyhuonetta. Minulla on yhä päälläni ne sateelta tuoksuvat vaatteet, joiden kanssa olin yrittänyt päättää elämäni. 

Kylpyhuoneessa loistavat jo valmiiksi peilin ympärillä olevat lamput. Olen varmaan unohtanut ne päälle lähtiessäni viime kerralla kotoa. Miten kauan siitä onkaan? Päivä, kaksi, onko sillä mitään merkitystä? Ehkä vielä tärkeämpi kysymys on, että mitä hittoa minä tekisin sitten kun Jacques heräisi? Heittäisinkö hänet pihalle vai pyytäisinkö ulos aamupalalle? Sen tiesin jo, että kotona en voisi mitään tarjota, minulla on jääkaapissa pelkkä valo ja pari pulloa halpaa kaljaa. 

Pyyhin kysymykset mielestäni parhaani mukaan ja alan laskea kylpyammeeseen vettä. 

Värähdän nautinnollisesti kun saan riisua viinalta ja tupakalta haisevat vaatteeni ja liukua kuumaan veteen. Tuijotan apaattisesti kylpyammeen hanaa, josta tippuu pisara aina silloin tällöin. Kysymykset palaavat yksi kerrallaan päähäni ja yritän parhaani mukaan olla ajattelematta yhtään mitään. Asioilla on tapana järjestyä, ei ehkä parhaalla tavalla, mutta jollain tavalla kuitenkin. 

Noustuani kylvystä ja saatuani puhtaat vaatteet päälleni jään vielä turhamaisuuttani tuijottamaan itseäni peilistä. Ei minusta nättiä saa tekemälläkään, se nyt on jo tiedetty pitkään, mutta peiliin tuijottamisesta on vain tullut tapa. Lopulta päätän, ettei minussa ole mitään vikaa ja lähden pois kylpyhuoneesta. 

Sillä välin Jacques on jo herännyt. Jään hetkeksi seisomaan ja katsomaan häntä, miettimään, että mitä minun pitäisi nyt sanoa. 

Hän vain tuijottaa ulos ikkunasta ja katsoo auringon kultaamaa maisemaa. Minä rykäisen kurkkuani saadakseni hänen huomionsa, mutta hän ei käännä päätään, ei liikahdakaan osoittaakseen huomanneensa minut.

Kierrän sohvapöytänä toimivan roudauslaatikon ja istun hänen viereensä. Nyt hän sentään suvaitsee kääntää päätään.

”Huomenta”, Jacques sanoo pirteästi, hieman hymyillen, kuten aina aiemminkin. Minua alkaa taas ärsyttää, tällä kertaa hänen ainainen hymynsä. 

”Huomenta. Joko sä tiedät, että mitä sä tänään teet?” kysyn, päästen heti siihen asiaan, mikä minua vaivaa eniten. Jacques vain katsoo minuun mietteliäänä hetken aikaa ja minä jo luulen, että hän jättää vastaamatta.

”Siis ihan vaan sillä kysyn, että tietäsin, haluutko sä tänään tehdä jotain yhdessä”, sanon, enkä ole uskoa omia puheitani. Melkein kaikki tuossa uudessa ystävässäni ärsyttää minua ja silti pyydän häntä vielä jäämään seuraani. Hyvä on, kaikki ihmiset ärsyttävät minua. Ehkä hän ärsyttää minua eri tavalla tai vähemmän ja se tekee Jacquesista niin mielenkiintoisen. 

”No, mitä sä olit meinannu?” Jacques kysyy ja näyttää epäileväiseltä. Hänellä on syytäkin olla epäileväinen, olenhan koko ajan vaikuttanut hieman ärtyneeltä. ”Ei mulla mitään tekemistä ole, ihan mielelläni mä sun kanssa aikaa vietän.”

”Ajattelin, että näin nättinä päivänä vois mennä puistoon soittamaan kitaraa”, sanon ja yritän hymyillä. 

”Mun kitara on tällä hetkellä… tavoittamattomissa. Mä jouduin viemään sen panttilainaamoon”, Jacques sanoo. Minä naurahdan vaimeasti. En itsekään ole mikään tuntematon kasvo kaupungin panttilainaamossa. Sinne on mennyt isän vanha kultakello ja joitakin äidin koruja, joista suurimman osan sain kyllä lunastettua takaisin. Minä olen valmis tekemään melkein mitä tahansa, jotta saisin pitää kämppäni. Se, miten sain asuntoni alun perinkin, on pitkä tarina, mutta voin sanoa, että sain sen ikään kuin perinnöksi.

”Multa joutaa kyllä kitara. Mulla on niitä varmaan viis, on tullu aina ostettua halpoja akustisia kitaroita kun niitä tulee vastaan. Säälittää antaa heittää niitä pois”, sanon ja hymyilen, nyt hieman aidommin.

”No, saanko mä sitten sulta lainaan myös paidan? Mun oma haisee ihan baarille”, Jacques toteaa ja niin me tavallaan astutaan yksi askel eteenpäin meidän ystävyyssuhteessa. 

____________________________________________________________________________ 

Me istumme puistossa ja minä en keskity soittamiseeni lainkaan. Jammailen vain jotakin, mikä sointuu edes jotenkuten Jacquesin soittamiin sointuihin. Keskityn lähinnä tarkkailemaan Jacquesia, jonka soitto on ihan mukiinmenevää. Ei täydellistä, mutta ei mitään huonoakaan. Hänellä ei ole yhtä nopeat sormet kuin minulla, mutta se onkin yleensä luontainen taito, eikä sitä voi oppia. 

Sitten huomaan Jacquesin keskittyvän aivan johonkin muuhun kuin soittamiseen. Hän huomaa jonkun, jota jää tuijottamaan. Hetken ajan tunnen mustasukkaisuutta. En edes ymmärrä miksi. En minä edes oikeastaan halua Jacquesin jakamatonta huomiota.

Ärtyneenä rämpäytän kitarasta pari sointua, jotka eivät mene sinne päinkään, mitä pitäisi.

”Minä tiedän, että pystyt parempaan”, kuulen jonkun sanovan läheltä. Ääni on liian tuttu, jotta voisin jättää sen huomioimatta. Ja juuri tuolle äänelle minä haluaisin olla epäkohtelias, en edes tiedä miksi.

Ja siinä hän seisoo, Neela. Hänellä on taas erilainen hiustyyli ja hän pyörittelee käsiään kuin ei tietäisi mitä niillä tehdä. Seuraako tuo nainen minua vai miten hän on löytänyt tiensä luokseni jo kahdesti kahden päivän sisällä? Pakko minun on myöntää, että hän näyttää kauniilta, kuten aina. 

Nousen seisomaan ja roikotan kitaraa kädessäni. Kävelen Neelan luo ja kuuntelematta lainkaan hänen puhettaan katson hänen huuliensa liikettä. Hänen kätensä huitovat hänen selitystään myötäilevästi ja lopulta minä tajuan kuunnella, mitä nainen sanoo.

”Haluaisitko lähteä kahville?” hän päättää puheensa ja minä yritän olla näyttämättä sitä, miten vähän oikeasti haluan lähteä hänen kanssaan minnekään. En minä häntä inhoa, mutta meillä on niin paljon menneisyyttä taakkanamme, etten kykenisi kuitenkaan keskustelemaan hänen kanssaan. 

”Sori, mutta mä olen jo Jacquesin kanssa käynyt kahvilla”, valehtelen sujuvasti ja osoitan Jacquesiin, joka seuraa meidän keskusteluamme tarkkaan, näppäillen samalla kitarastaan satunnaisia sointuja.

”Ei sitten”, Neela huokaisee ja kääntyy poispäin. Ehdin kuitenkin nähdä hänen pettyneen ilmeensä. 

Ja sitten hän on jo poissa. Kävellyt jälleen kerran pois, elämäni ympyröiden ulkopuolelle. En voi olla kuin ihailematta häntä. Hän on yksi vahvimmista naisista, jotka tunnen. 

”Hän on kaunis”, Jacques sanoo takanani, muistuttaen läsnäolostaan juuri silloin kun en sitä haluaisi. Hän on noussut seisomaan ja lopettanut soittamisen. En katso häneen, en vielä, mutta tiedän hänen kasvoillaan olevan taas kerran se pieni, kiusoitteleva hymy. 

”Kuka hän oli?” Jacques kysyy ja astuu lähemmäs minua. Minä en vastaa, mietin vain, että onko Jacques niin luotettava, että voisin kertoa hänelle minun ja Neelan surullisen tarinan. 

”Usko pois, jos et kerro, niin minä otan siitä itse selvää”, Jacques sanoo ja näyttää hetken aikaa uhkaavalta. 

”Mikä helvetti tässä jutussa sua nyt noin paljon kiinnostaa?” ärähdän. 

”Okei, sori, mutta mä en halua puhua siitä. En mä tarkottanut olla noin tyly”, sanon nopeasti, kun näen Jacquesin kasvoilta häviävän hymyn. En tiedä itsekään miksi en halua suututtaa häntä. Ihan niin kuin sillä olisi jotain merkitystä, mitä hän minusta ajattelee.

”Mennään sun luo, keitetään kahvit ja sit sä kerrot mulle, että kuka hän on”, Jacques sanoo, ei kysy. Hän tietää jo, että saa minut suostumaan kuitenkin. 

____________________________________________________________________________ 

Kotona lysähdän istumaan sohvalle ja jään tuijottamaan ulos ikkunasta samalla kun Jacques alkaa laittaa kahvin tippumaan. Haluanko minä todella Jacquesin hyväksyntää näin paljon?

Sitten hän tulee istumaan viereeni ja minä avaan suuni puhuakseni. ”Okei, kaikki alko kolmisen vuotta sitten…”