Mutta asiaan. Viimeinen luku on pelkkänä tekstinä, se ei ole edes minun mittapuullani järin ihmeellinen. Tarkoitukseni oli tehdä kaksi erillistä lukua, mutta sitten pelilleni kävi miten kävi, ja päädyin kirjoittamaan kaiken yhteen lukuun.
Kiitos kaikille vielä kerran kommenteista ja siitä, että olette olleet mukana Leonin tarinassa.
---------------------------------------------------------------------------
Istun Jacquesin viereen sohvalle ja mietin, mitä nyt tekisin.
”Hei, mä haluan vaan sanoa, että mä arvostan sua yhä yhtä paljon kuin ennenkin. Mun tunteet ei oo muuttuneet miksikään”, sanon ääni hieman vapisten.
”Ihan oikeesti, mä ymmärrän kyllä jos sä haluat musta vaan eroon nyt. Ei sun tarvii mun tunteita miettiä, harva sitä tekee nykypäivänä”, Jacques sanoo ja naurahtaa kuivasti. Näen vasta nyt, miten vähän Jacques itseään arvostaa. On totta, että juuri nyt minun pitäisi olla heittämässä häntä pihalle asunnostani, sillä en tiedä olenko kykenevä olemaan säälimättä häntä. Ja sääliä hän viimeiseksi haluaa, en itsekään haluaisi olla tekemisissä sellaisen ihmisen kanssa, joka säälisi minua. Mutta minä olen valmis yrittämään. Päätän, että hän on sen arvoinen.
”Ei. Sä jäät. Mä vaan mietin sitä, että toi sun tarina selittää todella paljon. Ja mä kun luulin, että mulla on rankkaa”, sanon ja painan katseeni lattiaan.
”Ei tää nyt niin vaikeeta ole. Mitä nyt en saa enää keikkoja kun en pysty kunnolla soittaa ja pitää pysyä liikkeessä ettei ajatukset saa mua kiinni”, Jacques sanoo. Hän on kummallisen rauhallinen ja avoin.
”Tuota, miten sä sitten elät, jos et kerran saa keikkoja?” kysyn ja käännän katseeni taas häneen. Hänen silmissään käy häpeä.
”Sä et pidä tästä, mutta mä olen pelkkä pummi. Teen asioita sen eteen, että ihmiset pitäis musta huolen. Mutta sä olet erilainen, sä olet ensimmäinen joka on sanonu… tiedäthän, sen. Ja koska sä olet ensimmäinen, mä päätin tulla takas ja kattoa, et mitä tästä seuraa. Mä en halua olla sulle pelkkä pummi, jota panit ollessas vähän masentunu”, Jacques sanoo ja tarttuu käteeni ja puristaa sitä. Puristus ei ole kova, en tiedä johtuuko se siitä, ettei hän kykene sen enempään, vai eikö hän vain halua.
”Mä lupaan, ettet sä koskaan ole mulle vaan sitä”, Leon vastaa. ”Voi olla, että musta ei ole oikeasti ketään rakastamaan, enhän mä rakasta itteenikään.”
”Mutta sä yrität ja se on tärkeintä. En mä voi sulta mitään pyytää, kun en ite ole ollut rehellinen koko aikaa. En mä aluks edes halunnu sulta mitään muuta kun yöpymispaikan”, Jacques sanoo häpeissään. ”Mä tiedän kyllä, että kohtelen ihmisiä surkeesti ja että ne ei ansaitse sitä, mutta mä en haluu olla sellanen sulle.”
”Okei, myönnetään se, että me molemmat osataan olla täysiä kusipäitä. Sulla vaan on paremmat syyt siihen. Mutta me molemmat yritetään, ja se on nyt se pointti. Jacques, haluutko sä olla mun… tuota… poikaystävä?” Leon sanoo.
”Haluan”, Jacques vastaa. Ja niin minä teen tällä kertaa aloitteen ja suutelen häntä. En todellakaan tiedä, mihin tämä kaikki johtaa, mutta siinä pienessä hetkessä minä olen onnellinen.
Elämä Jacquesin kanssa on haurasta, kuin olisi pidellyt perhosta kädellään. Koko ajan saan olla varuillani siitä, etten retkahtaisi rakastamaan häntä liikaa. Tiedän, että se ajaisi hänet vain pois. Mutta miten ihminen muka kykenee säätelemään tunteitaan? Ja ennen kuin sitä tajuankaan, olen kaulaani myöten kusessa. Minun sydämeni sykkii aina nopeammin kun hän hipaiseekin minua ja en saa hänestä tarpeekseni. Me vietämme kaiken aikamme yhdessä ja sekään ei tunnu riittävän. Minä inhoan nykyisin nukkumista, sillä en voi silloin pitää hänestä tietoisesti kiinni.
Me käymme monissa paikoissa, kunhan vain jalat vievät jonnekin. Jacques ei tahdo viettää yhtään iltaa ilman, että hänellä on jotakin tekemistä. Joten me vain vaellamme pitkin kaupunkia, kunnes siinä ei ole kolkkaa jota en tuntisi. Me käymme keilaamassa, baareissa, strippiklubeilla, puistoissa, käymme jopa talleilla katsomassa hevosia. Mitä vain, että saisin Jacquesin jäämään luokseni.
Mutta koska kaikkien hyvien asioiden on tultava loppuunsa, tämäkin hauras onni päättyy aikanaan. Tyhmyyttäni lupaudun menemään töihin ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun Jacques muutti luokseni ja sillä aikaa kun olen tarjoilemassa ihmisille ties mitä paskanmakuisia erikoiskahveja, hän on lähtenyt. Jättänyt avaimensa keittiönpöydälle ja ottanut mukaansa vain sen vaatekerran, joka hänellä on päällään. Ei kirjettä, ei mitään merkkiä siitä, että hän olisi tulossa takaisin. Aivan kuin hän ei täällä koskaan olisi ollutkaan. Ainoa syy, miksi jaksan uskoa hänen olemassaoloonsa, on hänen tuoksunsa joka tuntuu yhä voimakkaana lakanoissani, joille kaadun kun tajuan hänen menneen. Aluksi ajattelen, että hän on vain mennyt käymään jossakin yksin ja että hän tulisi pian takaisin. Mutta kun ilta tulee, eikä häntä näy, minä ymmärrän. Hän varoitti minua etukäteen, hän kertoi minulle kyllä, että hänen olisi pysyttävä liikkeessä. Mitä minä edes odotin? Miksi annoin itseni rakastua häneen? Päässäni pyörii vain miljoonat kysymykset ja tiedän, että tuskin saisin niihin koskaan vastausta.
Tunnen oloni niin tyhmäksi. En kykene ymmärtämään, miten kykenin luottamaan häneen. En edes tiedä, saattaako sitä sanoa luottamukseksi, sillä en ollut uskaltanut päästää häntä silmistäni. Enkä haluaisi päästää häntä vieläkään. Minulla ei ole mahdollisuuksia. Minun on pakko löytää hänet. Ehkä vain siksi, että saisin tälle kaikelle pisteen.
Kuluu kuukausia, ennen kuin pääsen hänen jäljilleen. Olen matkustanut kaikkiin lähikaupunkeihin ja kysellyt lukemattomilta ihmisiltä, mutta kukaan ei tunnu tietävän edes sitä, kuka hän on. Täytyy myöntää, että hetkittäin en usko hänen olemassaoloonsa. Aivan kuin hän olisi haamu, jota jahtaan, saamatta kiinni muuta kuin puolittaisia huhuja. En kuitenkaan lannistu, sillä tiedän hänen olevan totta. Miten muuten minä voisin tuntea tällaista eron tuskaa, joka voimistuu päivä päivältä?
Sitten minä näen hänet. Hän seisoo muutaman miehen kanssa tupakalla baarin pihassa ja nauraa. Hän ei huomaa minua, sillä ajan ohi moottoripyörälläni ja olen vain yksi ohikulkijoista. Hidastan ja olen pysähtyä, vaikka paikalla on pysähtymiskielto, mutta sitten näen, miten hän kietoo kätensä vieraan miehen kaulaan ja suutelee hänen huuliaan.
Ja minun maailmani on romahtaa. Siitä huolimatta lähden ajamaan eteenpäin. Kaikki hänen puheensa tuntuvat nyt valheilta, kaikki hänen tekonsa ovat kuin vieraalle ihmiselle tehtyjä. Siitä huolimatta minä rakastan häntä, vieläkin, kaiken tämän jälkeen. En ennen tiennyt, että rakkaus voisi muuttua vihaksi niin äkkiä. Sillä vihaa minä tunnen sekoitettuna siihen kirottuun rakkauteen. Miksei ihmisessä ole jotakin kytkintä, jolla tunteet saisi käännettyä pois? Hän on mennyt, ja sillä selvä. Ei olisi enää mitään mitä voisin tehdä. Kuitenkin suunnitelma alkaa rakentua päässäni.
Kävelen huppu päässä pitkin pimeää katua, kohti baaria, jossa näin Jacquesin. Hänen nimensä ajatteleminenkin on kuin myrkkyä minulle. Miksen siis vain kävele pois, palaamatta koskaan takaisin? Minulla olisi vielä mahdollisuus elää ilman häntä, arvet sydämessäni. Olen kai jonkinlainen idiootti, kun palaan hänen luokseen. Puristan taskussani olevaa esinettä nyrkkini sisään ja toivon todella, että olisi jokin muu keino. Tämä vain sattuu olemaan ainoa, jonka keksin.
Ovi pamahtaa seinään kun paiskaan sen auki ja ihmiset kääntyvät katsomaan. Hänkin, hän istuu nurkkapöydässä sen toisen vierellä ja näyttää niin yllättyneeltä, että se tekee kipeää.
”Leon”, Jacques sanoo, kun pääsen heidän pöytänsä luo. Ihmiset kääntävät taas katseensa pois, aivan kuin tässä ei olisi mitään nähtävää. He eivät tiedä, että tämä päivä muuttaisi heidän kaikkien elämän.
”Jacques LaRouette”, sanon sillä tiedän, että hän ansaitsee kuulla nimensä vielä kerran minun sanomanani.
”Mä olen pahoillani, Leon, mutta mun oli pakko mennä. Sä tiesit, ettei musta olisi jäämään”, Jacques sanoo ja mietin, pahoitteleeko hän tällä tapaa ensimmäistä kertaa. Onko minua ennen ollut muita, jotka hän on tällä tapaa jättänyt? Onko muita, jotka ovat vannoneet rakastavansa häntä? Onko mikään hänen sanomansa totta?
”Tiedän. Mutta sä tiedät, että mä olen vitun itsepäinen kusipää. Mä en osaa päästää irti”, sanon ja kaivan käteeni kummallisen hyvin sopivan aseen hupparini taskusta. Jacquesin seuralainen tajuaa sen ennen häntä, hän älähtää jotakin epäselvää. Minä en välitä.
”Vittu jos mä en saa sua, niin ei saa kukaan muukaan”, totean kylmällä äänellä, tähtään Jacquesin päähän ja ammun.
